Minusta se ei ole kovin hämmästyttävää, että ihmiset ovat pystynyt keksimään termodynamiikan lait ja hiihtämään pohjoisnavalle. Mutta suuresti ihmettelen sitä samaa, mitä flikka hämmästelee Sinikka Nopolan hämäläiskirjassa. Nimittäin sitä, miten maailmaan pahaa-aavistamattomina syntyneet ihmiset kuin napin painalluksesta ryhtyvät sukupolvi toisensa jälkeen toimittamaan työasioita ja kulkemaan bussilla ja pesemään kirjopyykkiä ihan kuin se olisi helppo nakki. Flikkaa siteeraten:<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

”Sitä mää ihmettelen, kuinka määkin osaan elää näin viksusti. Yhtä hyvin mää oisin voinu seota nin että mää en ois noussukkaan aamulla enkä osannu päättää mikkä vaatteet mää otan kaapista. Viimestään pussipysäkillä mulle ois tullu uskonpuute. Mitä mää tossa pussissa teen? Mitä varten nimenomaan tää ihminen menee tiätyllä pussilla tiättyyn paikkaan tiättynä kellonaikana? Ja mikä toi pussi itse asiassa o? Sininen laatikko jossa on pyörät? Mikä mää oon? Vaaleenpunasta ihoo, johka on pantu reijät silmiä ja korvia varten.”

Eilen esimerkiksi oli ihan tavallinen päivä tämän blogin kirjoittajan elämässä. Hämmästelen yhä, miten selvisin siitä. Taitoin työmatkojani ne tavalliset puolitoista tuntia kolmilla erilaisilla julkisilla liikennevälineillä. Ravasin työtehtävästä toiseen ja yritin olla ärsyyntymättä hengiltä töissä ne tavalliset kahdeksan ja puoli tuntia. Illalla käytin äänioikeuttani seurakuntavaaleissa, kävin pankissa nollaamassa unohtamani verkkopankin salasanan, latasin matkakortille lisää seutuaikaa, kävin apteekissa, leivoin peruna-sipuli-oliivi-piirakan, joogasin puolitoista tuntia, hahmottelin isoisäni muistokirjoitusta ja olin sosiaalinen avohenkilön sekä yökylään tulleen ystävän kanssa. Laitoin margariinin takaisin jääkaappiin, muistin kellonajat ja päivämäärät, selvitin, miten bussilla pääsee pyhäinpäivänä Piikkiöön. Stressilakkokin piti, joten kaikkein hermoavenyttävimpienkin suoritusten aikana kasvoillani kareili, jos nyt ei suorastaan hymy, niin ainakin jokin muu kuin tuskaisen vääntynyt irvistys.