Ennen joulua 1990 me kuudesluokkalaiset rohkaisimme mielemme väsätessämme käsityötunnilla neuletilkkuja Äiti Teresan peittoihin ja kysyimme opettajalta, mitä lama tarkoittaa. Telkkarissa siitä puhuttiin ja aikuiset kotona vaikuttivat huolestuneilta. Opettaja vastasi, ihan ystävällisesti ja varmaan sanoihinsa uskoen, että se oli jotain, mistä meidän ei tarvitsisi kantaa huolta.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Viime viikolla lukupiiriporukassa juttelimme eri sukupolvien mahdollisuuksista optimismiin. Yksi suoraan laman keskelle yliopistosta valmistunut muisteli sitä, miten paniikki alkoi levitä kehitysuskoon kasvaneiden keskuudessa, kun tajuttiin, ettei odotettuja työpaikkoja enää ollutkaan olemassa. Minun sukupolvestani Tshernobyl ja lama ehtivät ottaa luulot pois ennen kuin olimme niitä kerinneet kehittääkään.

Pohdimme myös taipumusta projisoida kuvitteellinen kulta-aika johonkin tiettyyn menneisyyden hetkeen. Monilla suomalaisilla esimerkiksi on mielikuva 1950-luvusta viattomana onnellisuuden aikana. Minun kuvitelmissani taas 1970-luku on ollut suomalaisten autuainta aikaa ikinä. Tämä siis siitä huolimatta, että vanhempani ovat muistelleet kyseisellä vuosikymmenellä syöneensä kunnan työntekijöiden jouluaterioilla kuin hullut, koska arkiruoka oli silloin vielä niin vaatimatonta.

Ja siitä huolimatta, että homous luokiteltiin silloin sairaudeksi ja autot tupruttivat ilmaan lyijyä, atomisota pelotti ja öljykriisin peikko löi taloudelle luuta kurkkuun. Kun minä muistelen 1970-lukua, josta en tietenkään mitään voi muistaa, näen puuleluja, pyrkimystä pois sukupuoliroolien kahleista ja hyvinvointipalveluiden rakentamista.