Astangajooga on ihan mahtavaa. Tuhahdelkaa vaan ja pitäkää haksahtaneena, sillä onhan astangajooga myös todella omituista. Siinä ihan pokkana väännellään jäseniä jonkun ysikymppisen intialaisen keksimiin hankaliin asentoihin ja yritetään samalla hengittää kuin aaltokone. Ei se ihan yhtä kummallista ole kuin spinning tai golf, mutta aika kummallista silti.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tykkään astangajoogasta, koska siinä voi tahkota samaa liikesarjaa vaikka seitsemän vuotta joka ikinen päivä, eikä kukaan odota mitään rakettimaista edistystä tai ilmiömäistä taituruutta sen seitsemännenkään vuoden jälkeen. Haluaisin mielelläni harrastaa lennokkaita ja vauhdikkaita urheilulajeja, joissa hypitään korkealle ja törmäillään toisiin ihmisiin. Niin kuin vaikka modernia tanssia ja rugbya. Mutta olen fyysisissä suoritteissa kutakuinkin yhtä nopea ja nokkela kuin keppijumpan keppi.

Olen kärsimätön sellaisissa asioissa, joissa koen olevani kohtalaisen suvereeni. Vihaan esimerkiksi prosessikirjoittamista ja tekstien hiomista melkein enemmän kuin kaupunkimaastureita. Joogassa sen sijaan teen saman halvatun liikkeen ihan tyytyväisenä neljännensadannenkolmannenkymmenennenkahdeksannenkin kerran ja huomaan tajuavani vähän entistä paremmin, miten saan vasemmalla kädellä kiinni suoran jalan isovarpaasta ja oikealla selän takaa oikeasta isovarpaasta samalla kun taivun litteänä jalkojen yli, jos avaan ovelasti lonkkia ja vedän napaa sisään.