Zürichin asukkailla on tapana laittaa turhiksi käyneitä tavaroitaan jalkakäytäville jakoon. Siitä voivat ohikulkijat sitten poimia haluamiaan mukaansa. Kerran kadulta löytyi hieno punainen käsilaukku kaverilleni ja toisen kerran kannoin itse kotiin aika kasan taidelehtiä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Yhtenä myöhäisenä talviyönä muutama vuosi sitten olin kävelemässä kotiin, kun näin Seilergrabenin märällä jalkakäytävällä tavarakasan päällä Verner Pantonin vuonna 1964 suunnitteleman Pendant-lampun; sen isomman kattomallin, joka on tehty helmiäisestä. Ja – varokaa, sillä nyt seuraa tämän tarinan peripeteia – minä en ottanut sitä. Niin, en ottanut! En voi enää käsittää, miksi. Muistaakseni lamppu oli vähän rikki, mutta silti! En muista edes ajatelleeni mitään etäisestikään järkiperusteita muistuttavaa, kuten sitä, että lamppu olisi liian iso pieneen asuntoon ja kaikki törmäilisivät siihen kutsuilla. Minä vain seisoin Seilergrabenin märällä jalkakäytävällä autojen ajaessa ohi, katsoin lamppua enkä ottanut sitä.

Muinainen kiinanopettajani kutsui samantapaista, joskin lievempää ilmiötä haamukirjaksi. Jos ei osta himoitsemaansa, vaikeasti löydettävää kirjaa, kun sen kerran näkee, siitä tulee haamukirja, joka kalvaa mieltä. Se voi pahimmillaan ajaa ihmisen matkustamaan pitkiä matkoja vain sen takia, että pääsisi katsomaan, olisiko kirja vielä saatavilla, vaikka tietenkään se ei enää ole. Onni on kävellyt ohi.

Minulle kummittelevat myös vaatteet, erityisesti yhdet tietyt saappaat ja kaksi takkia, joiden ihanuus on mielikuvissani kasvanut myyttisiin mittoihin. Niitä ajatellessani olen niin täydellinen Colin Campbellin kuvaaman, ikuisesti tyydyttämättömän konsumeristisen haaveilijan perikuva, että se tuntuu itsestänikin hölmöltä: kuvitelmissani juuri nämä kolme elotonta esinettä olisivat tehneet elämästäni elegantimpaa, jännittävämpää ja kaikin puolin oivallisempaa, mikäli vain olisin tajunnut tarttua niiden suomaan tilaisuuteen.

Vaikka tiedän käytökseni järjettömyyden, se ei estä minua antamasta haamuille valtaa. Ajattelen Panton-lamppua usein ja tuskaisesti. Täysin irrationaalisesti pidän myös yllä kaiken epätodennäköisenkin todennäköisyyden vastaisia toiveita haamulampun paluusta. Kuvitelmissani meidät selvästi on tarkoitettu toisillemme, vaikka elämä meidät erotti.