Tänä aamuna tajusin eläneeni valheessa. Kömpiessäni ylös futonilta silmäni osuivat ikkunalaudalla olevaan riviin kirjaston kirjoja. Joukossa on yksi jo kauan kesken ollut teos. Univajeen ja varhaisen ajankohdan takia aivojeni tekoälyllisyysosa oli vielä suljettu, joten tajusin yhtäkkiä kristallinkirkkaasti, että inhoan poikkeuksellisista yksilöistä kertovia historiallisia romaaneja. Siksi siis tämä kirja on jäänyt ikkunalaudalle lojumaan puoliksi luettuna, vaikka saman kirjailijan tämä kirja on minusta aivan henkeäsalpaavan hyvä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Suhtaudun intohimoisesti sekä kirjoihin että historiaan. Siksi olen onnistunut tähän asti elämään siinä harhakuvitelmassa, että sama intohimo ulottuisi historiallisista henkilöistä kirjoitettuihin romaaneihin. Viime aikoina olen esimerkiksi lukenut Per Olov Enquistin Livläkarens besökin ja ostanut jopa omaksi saman kirjailijan Boken om Blanche och Marien, vaikka jälkeenpäin ajatellen en tippaakaan tykännyt kummastakaan.

 

Hullun lapsikuninkaan henkilääkärin koettelemukset ja Marie Curien elämä hysteerikkojen kuningattaren kanssa kiinnostavat tietysti itse kutakin, puhumattakaan sukupuoleltaan epäselvän sotilaslääkärin seikkailuista 1800-luvun siirtomaissa. Tällaisia aiheita käsittelelvä populaarihistoria on loistava asia, jota ilman maailma olisi kurjempi paikka. Sen takia onkin ihan turhaa kirjoittaa niistä teeskenteleviä romaaneja, joista kuultaa piinallisesti läpi se, miten teksti on kursittu kasaan fiktiosta ja faktasta. Ihan eniten ällöän sellaista tunnelmoivaa lällyeläytymistä, jossa esimerkiksi Enquist oikein piehtaroitsee. Keksisi mieluummin ihan omia hahmoja, jos on pakko harrastaa viipyilevää mietiskelyä jonkun toisen pääkopassa.

 

Onpas huojentunut olo. Ennen näin kuin kuvastimesta, nyt kasvoista kasvoihin. Eipä tarvitse enää ihmetellä, miksei Kaari Utriokaan ole koskaan maistunut.