Kieltämättä elämä tuntuu välillä siltä, kuin joutuisi raahaamaan hartiavoimin kahta katolista pappia ja kahta flyygelin kannen väliin laitettua kuollutta muulia. Sellaista nimittäin on olla pessimisti. Minulla on tapana olla huolissani ihan kaikesta. Lempihuolenaiheeni on ekokatastrofi. Olin hilkulla liian nuori pelkäämään kahdeksanvuotiaana sitä, miten maailma tuhoutuu kaksintaistelussa suurvaltojen. Sen sijaan kehitin henkilökohtaisen ympäristökriisin. Osuutta asiaan saattoi olla sillä, että asuin silloisen Suomen saastuneimman kunnan naapurissa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Pari vuosikymmentä myöhemmin pyristelen yhä samassa kriisissä. Viime vuosina olen murehtinut ympäristötuhoa valehtelematta joka päivä. En siksi, että olisin pyhimysmäisen tiedostava ihminen, vaan ihan yksinkertaisesti siksi, että maailmanloppu on minusta aika ahdistava asia. Hittimurehdittavani tällä hetkellä on myrkyllisten kemikaalien kerääntyminen ympäristöön. Aina kun näen jonkun ostavan kenkäkaupasta mokkasuojasprayn, tunnen leukojeni lihasten kiristyvän.

 

Koska olen pessimisti, olen taipuvainen kannattamaan myös pakkokeinoja. Minun on vaikea jäädä lauhkeana odottelemaan sitä kaukaista tulevaisuutta, jolloin sitkeä valistustyö on saanut ihmiset ymmärtämään, ettei paperinkeräykseen laiteta muovipusseja, kun näen, miten esimerkiksi työpaikkani koulutetut ja varakkaat ihmiset antavat ekohuolille veripalttua ja lentävät mieli kevyenä Thaimaaseen viettämään polttariviikonloppua. Minä olen juuri se tiukkahuulinen ilonpilaaja, jonka mielestä yksityisauton ajaminen kaupungissa on ympäristörikos ja muovinen kertakäyttötuoppi syy olla ottamatta olutta.

 

Haluaisin tehdä poliittista työtä ympäristön puolesta, mutta pääni verisuonet eivät kestäisi siihen kuuluvia välttämättömiä kompromisseja, tuskastuttavaa hitautta ja oikeoppista maltillisuutta. Hesarissa mainittiin jonkin aikaa sitten vesivessojen vastustaminen esimerkkinä alkuaikojen ympäristöliikkeen hassusta radikaaliuudesta. Minusta vesivessat ovat kuitenkin ihan oikeasti aivan käsittämättömän huono keksintö. Samoin polttomoottorit. Ainoa perustelu niiden loputtoman typeryyden ja haitallisuuden sietämiselle on se, että niistä on tullut erottamaton osa modernia länsimaista elämäntapaa. Vaihtoehtojahan kyllä olisi.

 

Minusta ympäristörikos on jotain pahempaa kuin henkirikos, koska se lisää inhimillistä kärsimystä paitsi nyt, myös tulevaisuudessa. Ympäristörikollisten onneksi en ole hirmuhallitsija, koska muuten saattaisin hyvinkin tehdä kuten Dominkaanisen tasavallan rautakourapresidentti Joaquin Balaguer, joka lähetti armeijansa suojeltujen metsien hakkaajien kimppuun. Rivikansalaisena tyydyn vain lahjoittamaan rahaa sellaisille, joilla on minulta puuttuvaa malttia.