Tanner tömisee, alkuasukkaat ovat levottomia. Yhteiskunnan viimeinen tabu on kirvoittanut kahleet karvaisten kinttujensa ympäriltä ja raivaa tietään viidakon sydämestä kohti kahvipöytiä. Palkoista voi puhua! Ja hyvä niin. Olen samaa mieltä kuin Johanna Korhonen, joka kirjoittaa uusimmassa Journalistissa palkkajulkisuuden olevan pienituloisten etu, kun taas palkkasalaisuus palvelee vain työnantajia ja suurituloisia.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Edistänpä tässä palkkajulkisuutta ainoalla hetimiten käsillä olevalla keinolla. Osallistukaa tekin talkoisiin katsomalla tuosta kirjoituksen yläreunasta Pullan palkka, siinä se seisoo. Eipä ole suuren suuri jos ei myöskään pienen pieni. Tämmöistä palkkaa saavat monet tutkijat. Vielä pienempääkin palkkaa maksetaan joillekin korkeasti koulutetuille, vaikkapa kirjastonhoitajille.

Minun palkkani tulee Suomen Akatemian projektirahoista. Sitä tulee ensi vuoden viimeiseen päivään saakka ja sitten se loppuu. Harva humanistitutkija onnistuu elättämään itseään koko väitöskirjaprosessin ajan Akatemian rahoilla. Viime perjantaina taas joitakin onnisti ja toisia epäonnisti ison A:n isojaossa. Epäonniset sinnittelevät apurahoilla ilman ansiosidonnaista sosiaaliturvaa, menevät muihin töihin tai toivovat armosta saavansa työttömyyskorvausta.

Tutkijoiden rahatilanne on niin naurettava, ettei siitä oikein voi edes puhua normaalin palkkakeskustelun termeillä. Jenny Kangasvuo kirjoittaa Jatulintarhassaan osuvasti siitä, miten tutkija asettaa mielenterveytensä alttiiksi, jos yrittää suhtautua tutkijuuteen elatuksen antavana ammattina, kun se oikeammin on hommaa, josta joskus tuurilla voi saada rahaa, mutta useimmiten ei.