Muutin myöhäisteininä kaupunkiin paikasta, jossa osa lukiolaisista tuli kouluun traktorilla. Lähimpään vaatekauppaan oli pitkä matka. Luokalla oli yksi muodikas tyttö. Me muut käytimme huonosti istuvia leviksiä. Minä olin perinyt omani serkkupojalta.

Muistan teräväpiirtoisesti sen hetken, kun tuoreena kaupunkilaisena kävelin Eerikinkatua ja tajusin, ettei kellään ikäiselläni ollut farkkuja. Paitsi minulla. Menin Wiklundin nuoriso-osastolle ja ostin älyttömän piukat mustat housut. Tunsin huojennusta.

Nuoruuteni synkkä muotitiedottomuus lienee syynä siihen, että minusta on lohdullista lukea muotiblogeja. En halua ostaa paitamekkoa enkä gladiaattorisandaaleita, mutta turvallisuudentunnettani lisää, että tiedän niiden olevan muotia, eikä muoti näin ollen pääse yllättämään minua puun takaa, housut kintuissa, kirkkaalta taivaalta tai Eerikinkadulla.

Muotiblogeissakin seisahdetaan toisinaan viettämään mietteliästä hetkeä ikuisten kysymysten sarjatulessa: Miksi hitossa muotia seurataan, kun siinä ei ole järjen hiventä? Miksi sellainen asia ei voi olla muotia, joka on jo kaikilla? No, piinaava epätietoisuus on nyt päättynyt, sillä tänään aamupalalla minulle ilmestyi artikkelikokoelman muodossa sosiologian pieni suuri klassikkohenkilö Georg Simmel.

Antakaas, kun lainaan siitä, mitä Simmel kirjoitti vuonna 1895 esseessään Zur Psychologie der Mode: ”Muodin olemukseen kuuluu poikkeuksetta, että vain tietty väestönosa noudattaa sitä valtaosan vasta matkatessa sitä kohti. Muoti ei koskaan ole, vaan se on aina vasta tulollaan. [...] Koska muoti ei sellaisenaan voi olla yleisesti levinnyt, muoti suo yksittäiselle ihmiselle sen tyydytyksen, että se tekee yksilön jollain tapaa erilaiseksi ja merkittäväksi, ja silti yhtaikaisesti yksilö on kaikkien samaan asiaan pyrkivien joukossa - eikä samaa asiaa jo tekevien, kuten yleensä sosiaalisissa kontakteissa.”