Lentokoneessa koneinsinööri selitti minulle elämää. Sanoi, että hänen mielestään on vähän ristiriitaista väittää, ettei koskaan halua mennä minnekään, mutta ei myöskään halua olla pitkään samassa paikassa. Siltä minusta nyt kumminkin tuntuu. Tässä kuukauden sisään minun on ollut pakko mennä muun muassa Lissaboniin ja Zürichiin. Eikä se ollut ollenkaan hullumpaa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Matkustelu ei juuri houkuta minua. Kaikkein vähiten minua houkuttaa mennä katsomaan asioita, jotka on pakko nähdä. Minkä hiton takia haluaisin käydä pällistelemässä omin silmin asioita, joiden olemassaolosta olen jo vakuuttunut ja joista on olemassa hyllykilometreittäin liikkuvaa ja paikoillaan pysyvää kuvaa. Eiffel-tornin ja Pisan kaltevan tornin olen suostunut näkemään vain lentokoneesta.

Minusta Muissa Paikoissa nautinnollista on lähinnä se, että niissä saattaa äkkiarvaamatta nähdä jotain Ihan Muuta. Siksi en myöskään halua lukea matkaoppaita. Jos minun on pakko nähdä nähtävyyksiä, haluan vähintään yllättyä niistä. Ja koska toisaalta vastustan myös ajatusta siitä, että elämyksen nimissä olisi tunkeuduttava käymättömiin korpimaihin pällistelemään, haluan tulla nimenomaan ihan tavallisten nähtävyyksien yllättämäksi. Se on vaikeaa, mutta toisinaan se onnistuu.

Seuraa nähtävyysspoilereita.

Lissabonissa näin äkkiarvaamatta todella hienon tornin. Käppäilin hämärtyvässä illassa jossain päin Baixaa ja havaitsin hämmentävän ilmestyksen. Talojen välissä oli läpinäkyvä rakennelma; takorautainen ja juhlavalaistu kuin satujen hissikuilu ilman ympäröivää rakennusta. Myöhemmin kävi ilmi, että se oli tietenkin kuuluisa Elevador de Santa Justa. Mikäs siinä. Lissabon oli muutenkin mukava paikka. Ostin sieltä sisäkumeista tehdyn laukun.

Zürichissä kävin Freitagturmissa. Se on seitsemästätoista tavarakontista rakennettu kauppa, jossa myydään rekkapressuista tehtyjä laukkuja. Sellainen laukku on muuten Zürichissä valehtelematta joka toisella ihmisellä. Esimerkiksi ranskankielisessä Sveitsissä niitä ei näe juurikaan, mutta ne sopivat juuri siihen ällistyttävään konstruktioon, jossa yhdistyvät maailman korkein elintaso ja viileä räkäisyydentavoittelu ja jonka nimi on Zürich.

Mutta se torni siis. Se on oikeasti aivan todella hieno. Ylhäällä on näköalatasanne, jolla voi katsella, miten junat pyyhältävät kohti sellaisia paikkoja kuin Pisa ja Pariisi, ja tuntea onnea siitä, että itse voi pysyä hetken ihan paikoillaan siinä Hardbrücken kupeessa. Sitten voi laskeutua alas ja ostaa itselleen harkitun viileänräkäisen elintasolaukun. Minä ostin laukun nimeltä Leland. Fiktiivisenä hahmona Cooper on tietysti vetoavampi, mutta siinä ei ollut pyöräilijälle välttämätöntä olkahihnaa.